Kakarat | Kissanpäiväkimara: Kakarat

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Kakarat

Tajusin tuossa Onnellinen-postausta kirjoittaessani, etten ole esitellyt lainkaan yhtä elämäni isoa osa-aluetta teille. Meidän karvavauvat kyllä nimittäin ansaitsee oman postauksensa!

Mä olen aina ollut tosi eläinrakas, ja pienenä meillä olikin kissa ja koira, joista me kuitenkin jouduttiin luopumaan mun ja mun pikkuveljen allergioiden ja astman takia. Iän myötä mun allergiaoireet on kuitenkin onneksi kadonneet ja astmakin sen verran hyvin hallinnassa, että ysillä ollessani meille tuli kotiin havannankoira Wiivi ja pari vuotta myöhemmin Wiivin pentueesta jätettiin kotiin Bella. Ekan oman kissani, Maisan, hankin kesällä 2010. Vaikka Maisan elämä jäi valitettavan lyhyeksi, mun elämääni rikastuttaa edelleen kolme kakaraa.

Tipu

Meidän "esikoinen", Tipu (pidemmältä nimeltään Matilda Moona Mea), on mulle ihan erityisellä tavalla rakas. Mä hankin Tipun ensimmäisen oman kissani Maisan kaveriksi vielä Torniossa asuessani. Meri-Lapin eläinsuojeluyhdistys pelasti parin kuukauden ikäisen Tipun emoineen ja veljineen keminmaalaiselta hajottamolta -30 asteen pakkasesta marraskuussa 2010. Tammikuussa 2011 Tipu oli viettänyt pari kuukautta sijaiskodissa, mutta vielä niin villi, että epäiltiin, olisiko Tipusta koskaan lemmikiksi. Mä sain onneksi sijaiskodin ja eläinsuojeluyhdistyksen vakuuttumaan siitä, että musta olisi ottamaan haaste vastaan, ja niin Tipu tuli mun luokseni.

Vaikka Tipu oli alkuun niin arka, ettei sitä saanut edes katsoa, pikkuhiljaa mä onnistuin saavuttamaan sen luottamuksen. Sen myötä meillä on ihan erilainen side, kuin muiden kakaroiden kanssa. Ajan myötä Tipu on kesyyntynyt ihan täysin, ja nykyään sillä on varsinaiset diivan elkeet. Mitään sylikissaa Tipusta ei varmasti koskaan tulekaan, mutta hellyydenkipeä ja oman arvonsa tunteva kissaneiti siitä on nyt neljän vuoden ikäisenä kyllä sukeutunut. Uskaltaa osoittaa mieltään ja tehdä jäynää. Tipulla on paha tapa varastaa pompuloita ja muuta pikkusälää ja kun ruokakuppi on tyhjä, Tipu pureksii papereita, muovipusseja tai kasvien lehtiä. Oikein onnellisena Tipu kurnuttaa kovaa ja korkealta niin nätillä äänellä, ettei toista ole.

Peppi

Sen jälkeen, kun me menetettiin Maisa joulukuussa 2011, oli selvää, että Tipu tarvitsisi kaverin. Päätettiin, että tällä kertaa hankkisimme rotukissan, sillä haluttiin siinä mielessä "helppo" kissanpentu, että taustat ja terveystiedot olisi mahdollisimman tarkkaan selvillä, sillä Maisan menetys vain puolentoista vuoden ikäisenä monien terveysongelmien jälkeen ja Tipun kesyttäminen oli ollut aika rankkaa. Päädyttiin siis mun unelmarotuun pyhään birmaan ja helmikuussa 2012 tuotiin kotiin Sinikeijun Bonnie Blue, eli Peppi.

Peppi ja Tipu ystävystyi nopeasti, ja nykyään Peppi on superseurallinen ja huomionkipeä. Jos Peppi saisi päättää, koko maailma pyörisi sen ympärillä. Peppi haluaa koko ajan syliin ja ilmoittaa kovaäänisesti, kun kokee joutuneensa "heitteille", eli suljetun oven taa. Pepin maukumisääni on ihan uskomattoman rasittava, mutta kun toinen on niin söpö, en koskaan osaa olla vihainen, vaikka heräisin keskellä yötä siihen, että Peppi raapii ja paukuttaa makkarin ovea ja maukuu. Onneksi Peppi ei harrasta sitä nykyään enää kovin usein. Vaikka Peppi osoittaa ärsyyntymistään kovaäänisesti, neiti osoittaa myös rakkauttansa sen verran selkeästi, ettei varmasti jää huomaamatta. Peppi tulee syliin ja tassuttaa, tai pesee sylittelijän naaman. Peppi pesee myös Tipua ja Senniä säännöllisesti, kiusaamisen ohella tietysti.

Senni

J on jo nuoresta pojasta asti haaveillut koirasta, ja kesällä 2012 alettiinkin toden teolla harkitsemaan koiran hankintaa ja tutkimaan rotuvaihtoehtoja. Koska J metsästää, oli haussa nimenomaan kaveri metsään. J oli haaveillut saksanseisojasta, mutta päädyttiin kuitenkin toiseen seisojarotuun, bretoniin, koska ajateltiin, että pienempikokoinen rotu sopisi paremmin kaupunkioloihin ja kahden kissan kaveriksi.

Elokuussa 2012 haettiin siis kotiin Leinikan Cher, eli Senni. Senni on saanut tässä kahden vuoden aikana mun hermot riekaleiksi moneen kertaan, kun on ollut jos jonkinlaista tuhottua tavaraa ja öistä mekkalaa, mutta nyt, kun neiti alkaa olla jo vähän aikuisempi, on yhteiselokin jo paljon helpompaa ja mukavampaa. Senni rakastaa namejaan, ja nappailee niitä oikein taitavasti ilmasta. Pihalla Senni seuraa suurella mielenkiinnolla kaikkea, mikä liikkuu. Sennillä riittää virtaa enemmän kuin laki sallii ja metsässä Senni on kuin kotonaan. Senni tottelee tosi hyvin, vaikka joskus korvat unohtuvatkin vauhdissa matkasta. Metsässä toimimisen suhteen koulutettavaa ja opittavaa on J:llä ja Sennilla vielä paljon, mutta kehitystä tapahtuu koko ajan. Kissojenkin kanssa Senni tulee toimeen oikein hyvin, vaikka ottaakin aina silloin tällöin kuonoonsa kun innostuu liikaa härnäämään. Varsinkin Tipu ja Senni on oikein hyvät kaverit nykyään.

nemiesy 

Kolmessa lemmikissä on toki huolehdittavaa ja vastuuta, mutta kun on kerran tottunut siihen, että jaloissa pyörii eläimiä, ei ilmankaan osaa olla. Eläimet on ihan ehdottomasti mulle rikkaus. Oon just sellainen ihminen, että jos vain voisin, ottaisin kotiini kymmenen kissaa ja neljä koiraa ja apinoita ja tiikereitä ja luoja ties mitä. Lahjoitan säännöllisesti rahaa eläinsuojeluyhdistyksille, ja aina silloin tällöin käyn myös viemässä ruokaa ja muita tarvikkeita Oulun eläinkodille ja Tipun vanhaan sijaiskotiin (aina vähän riskaabelia, kun on vaarana, että käy kuten yllä olevassa kuvassa....). Oon jatkuvasti saarnaamassa esimerkiksi kissojen leikkauttamisen ja oikean luovutusiän puolesta ja keräilen lasinsiruja tieltä, ettei pienet vaan riko tassujaan. Minkäs teet, kun sydän on viety.

8 kommenttia:

  1. Awww... Ihania! Onko Peppi ragdoll? Mullakin on ollut räkkäri, joka sittemmin muutti asumaan ystäväni luo, hän kun halusi olla ainoa lapsi, ja meillä on pari muutakin kissaa, ja koira. Ragdollin naukumisääni on kyllä vertaansa vailla :-)
    - Elliska -

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peppi on tosiaan pyhä birma, mutta aika saman tyyppinen rotuhan se on kuin ragdollkin :)

      Poista
  2. Voi mitä ihania söpöläisiä <3 Minäkin oon tosi eläinrakas ja meillä onkin 7 -vuotias Sindi rouva <3 :) Mulla oli myös joskus omana kissana siamilainen, mutta se jäi sitten auton alle. Se oli aika kova paikka 15 vuotiaalle Tania tytölle :( Mutta, opettaahan ne lemmikit sitä luopumistakin.. jossain vaiheessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, opettavat tosiaan luopumista ja vastuuta ja ties kuinka paljon muutakin :) se luopuminen tulee vaan aina liian pian, vaikka ehtisivät elää vanhoiksikin :(

      Poista
  3. Nuo Pepin silmät on niin nätin väriset :)

    VastaaPoista
  4. oi mitä söpöjä <3 Minäkin oon tosi eläinrakas ja olen elänyt kokolapsuuden ihanien kissarouvien parissa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kissat on kyllä niin mainioita kavereita <3

      Poista

Kiitokset niin ruusuista kuin risuistakin! Kaikki asialliset kommentit julkaistaan ja pyrin vastaamaan niihin mahdollisimman pian!